TELA-kurssin viimeinen luento, joka koostui kolmen luennoitsijan mielenkiintoisista esityksistä.

Marianne Rytkönen käsitteli terveyden edistämistä ja erilaisia toimijoita kunnan palvelujärjestelmässä. Mehän olemmekin tämän kurssin aikana selvitelleet miten terveyden edistäminen on otettu huomioon eri kuntien strategioissa ja se näyttää olevan huomioitu. Mutta jääkö se kuitenkin vain "kauniiksi sanoiksi", jotka eivät ilmene käytännön tasolla tavoitteellisina toimintamalleina? Tai ovatko terveyden edistämisen erilaiset projektit ja hankkeet yksittäisiä tapahtumia, joiden jälkeen aloitetaan taas homma oikeastaan alusta? Terveyden edistämisen strateginen ajattelu on suhteellisen uusi ajattelutapa joten voisi ajatella, että nyt ollaan kuntatasolla vielä terveyden edistämisen alkumetreillä ja ottaa oman aikansa, ennen kuin terveyden edistäminen juurtuu kunnalliseen päätöksentekoon, strategiseen ajatteluun ja eri toimijoiden käytännön työhön.

Matti Rytkönen valotti terveyden edistämistä yritystoiminnassa. Johtamisen merkitystä työhyvinvointiin ja sitä kautta terveyden edistämiseen ei ole nähtävästi turhaan mm.mediassa korostettu, sillä hyvä johtaminen on siinä keskeisin tekijä ja vaikuttaa joko suoraan tai välillisesti lähes kaikkeen työyhteisön toimintaan. Miettiessäni omakohtaisia kokemuksiani esimiehistä ja työyhteisöistä on todettava, että näinhän se on. Minun työpaikallani kaikki lähiesimiehet käyvät johtaja-koulutusta, jonka tarkoituksena on esimiestaitojen kehittäminen. Minä ajattelen, että toiset ovat kuin luotuja esimiehiksi ja he omaavat luontaisen "johtajan karisman", joillakin lähtökohdat eivät ole niin erinomaiset mutta he pystyvät oppimaan hyviksi esimiehiksi ja sitten on vielä niitä, joista ei tule millään hyviä esimiehiä. Minulle jäi mieleen luennoitsijan siteeraus Tommy Hellstenin ajatuksista:  "Työntekijän suurin toive on tulla kuulluksi". Tämä kuulemisen tarve pätee mielestäni koko ihmisen elämänkaareen kaikissa toimintaympäristöissä.

Jarmo Heikkinen kertoi terveyden edistämisestä vapaaehtoistyössä/harrasteena/järjestötoiminnassa. Poimin tästä luennosta itselleni joitakin "punaisia lankoja": Hyvinvoinnin ja terveyden edistäminen on jokaisen asia, terveyden edistämisen parissa työskentelevän pitäisi saada siirrettyä omat positiiiviset odotuksensa kohderyhmän kokemuksiksi (hyöty, ilo, onnistuminen, elämys..) ja terveyden edistäminen on voimaannuttavaa työtä!

Luennoilla nousi esiin tavallisen tallaajan vaikutusmahdollisuudet ja se, miten moni hyviä tuloksia tuottanut hanke tms. on lähtenyt parin ihmisen hyvästä ideasta ja varsin vaatimattomista lähtökohdista! Pitää vain olla mahdollisimman tarkasti kartalla siitä, miten hyvän idean saa "myytyä" eteenpäin ja miten esim.kunnallinen päätösentekoprosessi toimii.

Visioita tulevaisuuteen. Mielessäni on useampia terveyden edistämisen kohderyhmiä. Eli ne peruskoulun päättäneet nuoret, jotka jäävät täysin ilman opiskelupaikkaa vain "hengailemaan" ja ehkä ammattikoulun aloittaneetkin (peruskoulun päättyminen on kriittinen vaihe nuorten terveyskäyttäytymisen ja hyvinvoinnin suhteen ja erot lukiolaisten ja amiskalaisten terveyskäyttäytymisessä ovat huomattavat). Vasta ikään eronneet miehet ovat riskiryhmässä elämänhallinnan säilyttämisen kanssa (masentuneisuus ja alkoholin käytön lisääntyminen yleinen riski). Ja mielenterveyden edistämisen vahvistaminen olisi hyvin tärkeää; masennushan on suomalaisten yleisin ennenaikaisen eläkkeen syy. Masennus koskettaa myös muita ikäryhmiä kuin työikäisiä (nuoret, vanhukset). Lastensuojelutilastot kertovat, että vanhemmuuteen tukea tarvitsevia perheitä on paljon, joten näiden vanhempien voimavaroja pitäisi pyrkiä lisäämään ajoissa. Mutta miten edistäisin terveyttä uudella tavalla? En osaa antaa nyt mitään konkreettista ja tyhjentävää vastausta, mutta lähestymistapana terveyden edistämiseen haluaisin käyttää salutogeneesiä: positiivisuus, voimavaralähtöisyys, voimaantuminen, koherenssin tunne..

 

 

 

Elämäntapaohjauksen onnistumisen edellytyksenä ovat mm. asiakkaan elämäntilanteen huomionti, aktiivinen/heijastava kuuntelu ja jatkuvuus. Jatkuvuuden toteutuminen on ongelma. Suurin osa terveyskeskuksen vastaanottojen toistuvista asiakkaista ovat niitä, joiden terveysongelmat johtuvat pitkälti elämäntapatekijöistä. Kuitenkaan terveyskeskuksiin ei ole resurssoitu tarpeeksi esimerkiksi ravitsemusterapeutteja, eikä elämäntapaohjauksen jatkuvuus voi näin ollen toteutua. Mitä hyötyä on yhdestä tai kahdestaan ohjauskerrasta?! Vaikka ihminen itse on vastuussa muutoksesta ja on muutoksen toteuttaja, hän tarvitsee ammattilaista muutosprosessin käynnistäjäksi, rohkaisijaksi ja tukijaksi.

Motivaatio on ehdoton ehto terveyskäyttäytymisen muutokseen, mutta siinäpä se onkin, että miten sen todellisen motivaation saisi toiselle syntymään! Riskikäyttäytyminen on hyvin tiukassa, vakava sairauskaan ei aina johda riskitekijästä luopumiseen. Esimerkiksi sydäninfarktin läpikäynyt saattaa heti toivuttuaan jatkaa tupakointia. Irma Nykänen valoitti motivoivaa haastattelua, jonka lähtökohtana on myös potilaan/asiakkaan näkeminen asiantuntijana:  oman elämänsä ja terveyskäyttäytymisensä asiantuntijana.  Motivoivan haastattelun periaatteita ovat empatian osoittaminen, nykytilan ja toivotun tilan oivaltaminen, vastarinnan myöntäminen ja minä pystyvyyden tukeminen. Tarkoitus on, että asiakas puhuu enemmän kuin ohjaaja!  Ohjattavan pitäisi muuttua tekijäksi ja Irma Nykänen kuvasikin elämäntapaohjausta "valmentajan" ja "valmennettavan" väliseksi suhteeksi. Tasapaino on säilytettävä tekijän pystyvyyden ja kykyjen välillä sekä tilanteen vaatimusten suhteen eri vaiheissa ohjausprosessia; liikaa vaatimalla asiakas voi kokea itsensä kykenemättömäksi ja toivottu muutos voi kaatua siihen.

Transteoreettista muutosvaihemallia on käytetty onnistuneesti mm. tupakoinnin lopettamisessa, painon pudottamisessa, ruokavalion muutosten ja liikunnan lisäämisen edistämisessä. Muutosprosessissa voidaan erottaa viisi muutosvaihetta, jotka ovat esiharkinta, harkinta, valmistelu/suunnittelu, toiminta ja ylläpito. Tilapäiset repsahdukset ovat hyvin inhimillisiä ja jos ihminen repsahduksen jälkeen palaa jälleen "oikeille raiteille", kyseessä ei ole epäonnistuminen. Oikeanlaisten neuvontamenetelmien tarjoamiseksi olisi tärkeää selvittää, millä muutoksen portaalla ihminen on menossa. Muutoksen onnistumisessa on merkittävä rooli yksilön sosiaalisella ympäristöllä ja sieltä tulevalta tuella/mitätöinnillä. Jos yksilön läheiset/tärkeät ihmiset eivät kannusta häntä muutokseen, tämän tapahtuminen on hyvin epätodennäköistä.

Sydän 2005 -tutkimuksessa löydettiin kuusi käyttäytymistyyppiä, joihin voi törmätä terveysneuvonnan parissa. Nämä käyttäytymistyypit ovat turhautunut, muutosyrittäjä, huoleton, tiedonhaluinen, kulinaristi ja epäuskoinen. En kannata streotypioiden luomista, mutta  näiden käyttäytymistyyppien tunnistaminen voi auttaa ko. yksilölle sopivan terveysneuvonnan löytämisessä. Ja tahtomattani jo löysin joitakin tuttujani/sukulaisiani näistä tyypeistä..

Kestävä kehitys on toimintaa, joka tyydyttää nykyisen väestön tarpeet uhkaamatta tulevien sukupolvien mahdollisuuksia tyydyttää omia tarpeitaan. Kaiken järjen mukaan tämän pitäisi olla selvä fakta; tämän päivän ihmisillä ei ole oikeutta käyttää maapallon resursseja vastuuttomasti niin, että niitä ei enää riitäkään tuleville sukupolville. Valitettavasti pääsääntöisesti ihmisen käsitys tulevaisuudesta on varsin itsekeskeinen ja lyhytnäköinen; ehkä ajattelemme vielä lasten-lasten-lapsiamme, mutta sen pitemmälle monenkaan oikeudenmukaisuus ja huolehtiminen ei ulotu. Yksittäisten ihmisten ja yhteisöjenkin mahdollisuudet voimavarojen turvaamiseen myös tulevaisuuden ihmisille ovat varsin pienet, joten valtioiden hallitus ja politiikka sekä kansainväliset järjestöt ja monikansalliset yhtiöt ovat avainasemassa kestävän kehityksen toteuttamisessa. Tarvitaan kansainvälistä yhteistyötä ja kestävää kehitystä tukevien päätösten viemistä käytäntöön toiminnan tasolle asti. Tähän asti maailmanlaajuinen sitoutuminen on jäänyt vain "kauniiksi sanoiksi". Nytkään ihmisillä ei ole lähimainkaan yhdenvertaisia mahdollisuuksia hyvinvointiin ja terveyteen; toiset nääntyvät nälkään ja toiset puolestaan nauttivat yltäkylläisyydestä. Tuleeko tulevaisuudessa tämä eriarvoisuus vain kasvamaan, jos esimerkiksi tuhoamme luonnonvaroja niin, että pula ravinnosta lisääntyy? Vai supistuuko eriarvoisuus, koska pula alkaa koskettamaan myös parempi osaisia? No, minä tuskin olen enää näkemässä vastausta tähän.

Kestävä kehitys sisältää ekologisen, taloudellisen, sosiaalisen ja kulttuurillisen ulottuvuuden, joiden välille pitäisi löytää tasapaino. Sosiaaliseen ja kulttuurilliseen ulottuvuuteen kuuluu mm. erilaisten kulttuurien hyväksyminen, sopuisa rinnakkaiselo ja kansanperinteen vahvistaminen. Kuinka paljon vanhoja kulttuureja ja kokonaisia kansoja onkaan tuhottu esimerkiksi kristinuskon ja "auttamisen" varjolla?! Toki tänä päivänä erilaisia kulttuureita osataan arvostaa aivan eri malliin kuin ennen, mutta edelleen on pieniä alkuperäisväestöjä, joiden asuinalueet ja elinkeinot jäävät raivauskoneiden alle. Ja pystyykö joku sanomaan, että ihmisen hyvinvointi on parempi silloin, jos hän elää lukutaitoisena, farkut jalassa ja vatsa täynnä TV:n äärellä, kuin silloin, jos hän elää lukutaidottomana, lannevaatteessa ja vatsa täynnä nuotiolla laulaen?

Minulle tuli luennon jälkeen mieleen, miten moneen terveyteen liittyvään määritelmään sanat "mahdollisuus" ja mahdollistaminen"  eri muodoissaan sisältyvät. Minulle uutena tuli  "kehityksen" määritelmä ja kuinka ollakaan; kehityskin on kiteytettynä mahdollisuuksien lisäämistä.

Ei voi olla huomaamatta, kuinka eri lähtökohdista terveyden edistämistä pyritään toteuttamaan esimerkiksi Suomessa ja Zimbabwessa. Meillä kaivataan polkupyöräilyyn kannustavia liikenneratkaisuja ja kamppaillaan lihavuutta vastaan, kun Afrikan köyhimmissä maissa näännytään nälkään ja kuollaan tartuntatauteihin. Vaikka vuosikymmenten aikana lapsi- ja äitiyskuolleisuus on laskenut kehitysmaissakin, varsin toivottomalta siellä asuvien tavallisten kansalaisten elinolojen paraneminen mielestäni vaikuttaa. Tuntuu, että kun jokin kehitysmaa lopettaa sotimisen, saa demokraattisen hallituksen ja sitä kautta väestön asiat alkavat pikku hiljaa kohentumaan, kohta joku diktaattori kaataa demokratian, myy/käyttää luonnonvaroja vastuuttomasti ja ajaa vain omia etujaan valtion ja kansalaisten hyvinvoinnin kustannuksella. Ihan vihaksi pistää! Ja vaaditaan todella suurta kulttuurin muutosta kehitysmaissa, jotta naisten asema voisi kohentua. Ja kaiken kruununa ilmastonmuutoksen aiheuttamat sääilmiöt ja luonnonmullistukset hankaloittavat ihmisten jokapäiväistä kamppailua ravinnosta ja puhtaasta vedestä sekä  tappavilta taudeilta välttymiseltä entisestään. Käsitykseni mukaan myös ulkomaiset rahoittajat/suuryritykset omalla toiminnallaan edesauttavat kehitysmaiden korruptio-ongelmia ja epädemokraattisuutta sekä riippuvuutta muista tahoista. Mutta mikähän olisi se viisasten kivi, jolla sekä kehitysmaat että hyvinvointivaltiot saataisiin taistelemaan yhdessä ihmisten kurjuutta vastaan? Tätä ovat monet viisaat yksilöt ja yhteisöt vuosien saatossa pohtineet, julistaneet ja yrittäneet. Ehkä joku päivä asiat alkavat oikeasti korjaantumaan ja kehitysmaidenkin ihmisten oikeus terveyteen toteutuu..

 

Jälleen tuli esille, miten moniselitteisiä ja -uloitteisia käsitteitä terveys, normaalius, sairaus ja terveyden edistäminen voivatkaan olla!  Vanha sanonta "kauneus on katsojan silmissä" pätee tässä eli määrittelijän subjektiivinen kokemus, näkemys, lähestymistapa taustatiedot ja tehtävänkuva ratkaisevat, mitenkä kukin nämä käsitteet näkee. Voi todeta, että terveyden edistämisen kentällä "kaikki liittyy kaikkeen", mutta tavoitteellista terveyden edistämisen toimintaa ei voi suunnitella niin epämääräiseltä pohjalta.

Minut yllätti se, miten negatiivisesti jokin kuulijakunta voi kokea termin "terveyden edistäminen", kun itse koen sen niin positiivisena esim. terveyskasvatukseen tai -valistukseen verrattuna. Ehkä nämä kielteiset tunteet pohjautuvat vanhakantaiseen terveydestä saarnaamiseen ja mustavalkoisuuteen, josta ollaan kyllä jo mielestäni etenemässä myönteisempään ja sallivampaan suuntaan (ja salutogeneesin suuntaan?). Mutta vanhat, opitut mielikuvat elävät kauan ihmisten mielessä.  Mitähän mieltä jossain katugallupissa ihmiset olisivat termeistä voimaistaminen ja osallistaminen? Minusta nämä ovat kerrassaan mahtavia termejä, jotka painottavat ihmisten omia resursseja ja niiden vahvistamista sekä vaikutusmahdollisuuksia.

Terveyden edistämisen eettiset ulottuvuudet ovat haasteellisia ja ristiriitaisia ajatuksia herättäviä: mm. minkä toiminnan pitäisi olla selvästi lailla määrättyä/kiellettyä ja minkä ei? Turvavyönkäyttöpakkoa tuskin  kukaan pitää enää liiallisena  itsemääräämisoikeuteen kajoamisena, olemme niin tottuneet siihen. Pitäisikö pyöräilykypäränkäytön olla selkeästi pakollista rikesakon uhalla? Tämä on varsin helppo kysymys verraten luennollakin esiin tulleeseen kysymykseen päihdeäitien pakkohoidosta: jos tämä toteutetaan, tuleeko päihdeäidit ollenkaan neuvolaan?