Jälleen tuli esille, miten moniselitteisiä ja -uloitteisia käsitteitä terveys, normaalius, sairaus ja terveyden edistäminen voivatkaan olla!  Vanha sanonta "kauneus on katsojan silmissä" pätee tässä eli määrittelijän subjektiivinen kokemus, näkemys, lähestymistapa taustatiedot ja tehtävänkuva ratkaisevat, mitenkä kukin nämä käsitteet näkee. Voi todeta, että terveyden edistämisen kentällä "kaikki liittyy kaikkeen", mutta tavoitteellista terveyden edistämisen toimintaa ei voi suunnitella niin epämääräiseltä pohjalta.

Minut yllätti se, miten negatiivisesti jokin kuulijakunta voi kokea termin "terveyden edistäminen", kun itse koen sen niin positiivisena esim. terveyskasvatukseen tai -valistukseen verrattuna. Ehkä nämä kielteiset tunteet pohjautuvat vanhakantaiseen terveydestä saarnaamiseen ja mustavalkoisuuteen, josta ollaan kyllä jo mielestäni etenemässä myönteisempään ja sallivampaan suuntaan (ja salutogeneesin suuntaan?). Mutta vanhat, opitut mielikuvat elävät kauan ihmisten mielessä.  Mitähän mieltä jossain katugallupissa ihmiset olisivat termeistä voimaistaminen ja osallistaminen? Minusta nämä ovat kerrassaan mahtavia termejä, jotka painottavat ihmisten omia resursseja ja niiden vahvistamista sekä vaikutusmahdollisuuksia.

Terveyden edistämisen eettiset ulottuvuudet ovat haasteellisia ja ristiriitaisia ajatuksia herättäviä: mm. minkä toiminnan pitäisi olla selvästi lailla määrättyä/kiellettyä ja minkä ei? Turvavyönkäyttöpakkoa tuskin  kukaan pitää enää liiallisena  itsemääräämisoikeuteen kajoamisena, olemme niin tottuneet siihen. Pitäisikö pyöräilykypäränkäytön olla selkeästi pakollista rikesakon uhalla? Tämä on varsin helppo kysymys verraten luennollakin esiin tulleeseen kysymykseen päihdeäitien pakkohoidosta: jos tämä toteutetaan, tuleeko päihdeäidit ollenkaan neuvolaan?